Kankaanpään Seudun Tykistökillan vaiheista

Kankaanpään Seudun Tykistökilta ry

Kun Satakunnan Kenttätykistökilta ry oli syksyllä 1963 perustettu, kutsui silloinen Satakunnan Tykistörykmentin komentaja eversti A E Mattila kankaanpääläisiä tykkimiehiä sekä veteraaneja paikalliskillan  perustavaan kokoukseen Kankaanpään kirkonkylän erääseen kahvilaan, jossa Satakunnan Kenttätykistökillan Kankaanpään osasto perustettiin.  Näin tapahtui samana keväänä myös useilla Länsi-Suomalaisilla paikkakunnilla mm Porissa, Raumalla, Turussa ja Vammalassa.

Sääntöjen mukaan yhdistyksen tuli toimia Satakunnan Kenttätykistökillan alaosastona ja sen tarkoituksena oli tykkimieshengen vaaliminen.

Osaston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kankaanpääläinen rehtori Veikko Sevio, jonka puheenjohtajakausi kesti peräti 10 vuotta. Hänen kaudellaan kiltatoiminta käynnistyi toiminnan ollessa kuitenkin vielä hiljaista ja  pääosin pääkillan kanssa tehtävä yhteistyö. Vanhojen pöytäkirjojen mukaan osastossa oli vuonna 1975 vain 16 jäsentä. Sevion jälkeen puheenjohtajaksi valittiin kankaanpääläinen sotaveteraani, talousneuvos Oiva Vanha-Honko.

Tultaessa 1980 –luvulle alkoi kiltatoiminta valtakunnallisestikin elpyä. Erilaiset tilaisuudet ja retket keräsivät jäseniä yhteen. Samalla alkoi myös aktiivinen jäsenhankinta, joka tuottikin tulosta sillä jäsenmäärä oli noussut vuosikymmenen lopulle tultaessa jo yli 200 jäseniseksi, voimakkaaksi yhdistykseksi.

Merkittävä saavutus Oiva Vanha-Hongon puheenjohtajakaudella  oli vanhan. käytöstä poistetun tykin 75 K 17 saaminen muistomerkiksi kaupungintalon vieressä olevaan puistoon. Tykki Suomen suurimman tykistövaruskunnan muistomerkkinä symboloi hyvin varuskunnan merkitystä Kankaanpään kehitykselle. Samalla se kertoo kankaanpääläisten tykkimiesten vaiheista jälkipolville.

Juhani Tommilan puheenjohtajakaudella alkoi maanpuolustuskoulutus ja hänen aloitteestaan koulutettiin kiltapatteri, joka muutamana vuotena osallistui kovapanosammuntoihin Pohjankankaalla. Näinä vuosina alkoi jäsenistön ikärakenne nuorentua kun veteraanisukupolvi alkoi ikääntyä ja väistyä pois toiminnasta. Kuitenkin toiminnan yksi kulmakivi on, että eri sukupolvet kohtaavat. Olkoonpa niin, että vanhempi polvi vetäytyy mieluummin jo muistojen pariin kun nuoret sitä vastoin haluavat enemmän actionia kuten osallistumalla kilta- ja omaistenpäivän tapahtumiin, rynnäkkökivääriammuntoihin yms.

1990-luvun alkupuolella oli puolustusvoimissa tehty päätös luopua hevosista. Niinisalon Ratsastajat ry, joka oli ollut oleellinen osa varuskuntaa, päätti jatkaa hevosvetoisen tykistön perinteitä koska Niinisalo oli paikka, jossa olivat olleet Suomen  viimeiset tykkihevoset. Yhdessä killan jäsenten kanssa muodostettiin hevosvetoinen perinnetykkijaos, joka on matkannut vuosien varrella esiintymään aina Helsingistä Rovajärvelle asti kuin myös esiintyen useissa elokuvissa. Ratsurit ovat Niinisalon Ratsastajien jäseniä ja tykkimiehistö killan jäseniä. Jaoksen tykkeinä ovat vanhat venäläiset 76 K 02 kanuunat. Reipas asemaanajo johtajan komennossa paukkulaukauksineen, hevosten hirnahteluineen sekä tykkien ryminöineen ovat saaneet monet huutamaan ihastuksesta.

Perinteiden kunnioittaminen ja ennen kaikkea oman aselajin historian vaaliminen ovat kiltatyön olennaisin osa. Ensisijaisesti killat kuitenkin suuntaavat toimintansa nykyisyyteen  ja tulevaisuuteen. Toimintapiirissään palvelevien asevelvollisten keskuudessa ne koettavat edistää sellaista ajattelutapaa, että varusmiehet yleisesti kokisivat asepalveluksensa suorittamisen ja muun puolustusvoimissa tehtävän työn mielekkääksi. Samalla killat ovat yhdyssiteitä asianomaisen joukko-osaston ja sen perinnejoukko-osastoissa palvelleiden välillä. Uskomme, että yhdistyksellämme on näihin valmiudet  ja siten kantaa vastuuta kiltatyön kehityksessä.

Teksti: Hannu Vettenranta

-----------

Tämä kirjoitus julkaistiin Tykistöprikaatin Kilta ry:n 50-vuotisjuhlajulkaisussa lokakuulla 2013. Julkaisua jaettiin mm Tulikomentoja-lehden 3/13 liitteenä.

Juhlajulkaisua on vielä saatavissa. Kysellä voi killan toimihenkilöiltä.